Väinö Kuukka Maailman menoa liikkuvalla alustalla

Opetusalan kehittäjien konkreettinen kosketuspinta työmaille on heikko

Olemme totisia penkkiurheilijoita toisille ammattialoille. Harvoin sohvaohjeilla voitetaan mestaruuksia, mutta analysoiminen on kansanhuvia. Piirre on liikuttava.

Neuvoja sataa. Se ei ole kovin vaarallista. Hankalaa hommasta tulee vasta, kun amatöörien tai teoreetikkojen jutut aletaan ottaa tosissaan. Jonkin verran hallinnollisiin asemiin tietenkin kerääntyy myös väkeä, joka kyllä teki kyseisen alan opintoja mutta ei koskaan pärjännyt ”laivassa”. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää.

Oma alani on yksi tunnetuimmista esimerkeistä. Tutkijoilta voi puuttua oma konkreettinen pitkäaikainen kenttäosaaminen kokonaan tai sitä on vain hyvin vähän ja vuosien takaa. Syntyy muoteja. Tänään suggestopedinen henkioppi ja digibisnes lyövät kättä. On olemassa oma maailma, jossa leipä otetaan keskustelemalla ”arvioinnista” ja ”menetelmistä”. Muodostuu instituutio, jossa alalta tarkoituksensa saavat tapaavat messuilla ja seminaareissa, puhuvat keskenään, kuuntelevat toisiaan ja hakevat parviälyä mutta vain keskenään. Tämä on sitten kehittämistä, josta seuraa hallinnollisia toimia.

Olen pari kertaa saanut kunnian olla jossain ministerivetoisessa jutussa. Yksi erityisesti jäi mieleeni. Kun olin sisään päässyt, en tehnyt itseäni kovin näkyväksi vaan tarkkailin toimintaa. 5-25 vuotta koulukentällä olleet ammattilaiset saivat kuunnella lobbausta ja visioita. Vuoden 2014 (käyttöön 2016) OPS oli silloin pohjustuksessa. Joukossa oli useita älyttömyyksiä. Osallistua sai toki Twitter-taululla, jossa ”käsiteltiin” koulutuskysymyksiä. Siellä ei kukaan antanut vastauksia mihinkään, joten se taisi olla terapiataulu.

Huomasin taululla myös suggestopedista positiivista humauttelua. Takarivissä oli eräs ministeriössä toimiva avustajatuttuni, joka oli kykyjensä mukaisessa tehtävässä. Hänen tehtävänsä oli visertää iskulauseita, joita ministeri ja kasvatustieteen laiteuskoisimmat professorit toistivat omissa puheenvuoroissaan.

Päivän lopuksi oli toki osallistumista, jotta tilaisuuden ”lapset” saivat puuhastella. Ammattiväki istutettiin rinkiin keskenään, ja heidän piti ottaa nopeasti kantaa kuuteen aika suureenkin kysymykseen. Aikaa kysymystä kohden oli ehkä kaksi minuuttia. Ammattilaiset olivat keskenään. Tuloksia ei kerännyt kukaan. Jos jossain huoneessa keräsi, niitä ei ainakaan analysoitu. 

Tutkimukset lyövät toisiaan korvilleenkin, jos politiikka niin vaatii. Koska tasa-arvo on tabu, opettajalla ei ole merkitystä vaan vain lasten vanhempien sosiaalinen tausta merkitsee. Toisaalta, koska laitteita ja monialaisuutta on tuettava, digialustaväki paukutti arviointiseminaarissa, että Suomessa erot ovat luokkien välillä, eivät koulujen välillä. Näin pyritään saamaan luokkien yhteistyötä lisättyä. Sehän onnistuisi kätevimmin laitteiden kanssa. Lisää myyntiä sovelluksille ja laitteille.

Oppikirjabisnes ei koskaan heilutellut tällä tavalla kouluja. Ehkä Erkki Ahon Kouluhallituksen aikana oli ehdottomia totuuksia ja oikeita ja vääriä oppikirjoja, etenkin historian oppikirjoja.

Mietin, mitä on "asiantuntija". Mietin näin. Hän on kuin ruoanlaitosta kiinnostunut maistelija ja kommentaattori, joka ei pärjää keittiössä. Hän tuntee pääpiirtein maut, mutta tekee jumalattoman ison virheen, jos alkaa neuvoa keittiömestaria työvaiheissa. Hän ei tiedä, miten ainekset vaikuttavat toisiinsa.

Mielipidekirjoittamisessa on toki vähän samaa henkeä kuin yleensä elämässä. Tottahan me mielellämme neuvomme pappia ja everstiluutnanttia työssään siinä missä jääkiekkovalmentajiakin. Kun luulemme tietävämme, vaikka emme tiedä luulevamme, kirjoitamme tällaisen kolumnin.

Poliisi ja Puolustusvoimat ovat tottuneet oleman hiljaa, samoin opettajat. Toisaalta äänekäs toisten hallinnonalojen kommentoija voi hyvinkin olla rinnakkaisella alalla. Arvostamani siviilin ja opettajan mielestä asevelvollisuus on aikansa elänyt ja ”massa-armeija” vanhentunut. Hän ehkä muistaa intin joskus vuonna 1990 eikä ole kovin ahkerasti seurannut kehitystyötä tai ollut kosketuksissa laitoksen kanssa. Voisi ajatella, että sodanjohtajana itsekriittinen olisi silloin kieli keskellä suuta, mutta toisaalta jokin korkea motiivi meitä aina ohjaa.

Ihmeen vähän turvallisuusalojen ammattilaiset kuitenkin älähtävät. 83-vuotiaan mummon ajatuspajan tuotteet saattavat jonkun everstin mielestä olla kovin vähän hedelmällisiä. Tuskin innostutaan aina puolustusministereidenkään höyrytyksistäkään. Hommat hoidetaan hyvin, ehkä vähän hymähdellen.

Kuka mopokorttilainen alkaa neuvoa yhdistelmäajoneuvon kuljettajaa? Ei kukaan. On vain rakkaita aloja, joista olemme kaikki jotain mieltä. Se on oikein.

Oikein taas ei ole, jos suggestopedisen uskon ja kaupallisuuden yhdistelmästä jalostetaan hallinnollisia päätöksiä.

Pakinan lopuksi katse peiliin. Mitäpä minäkään tiedän tutkijakuplasta, koska en siinä työskentele. Ja silti kerroin, mitä mieltä olen ja miltä se minusta näyttää. Sitä paljon mainostettua dialogia pitäisi kuitenkin saada aikaan. Eikä dialogiksi riitä se, että jokaiseen esitettyyn asiaan annetaan epärelevantti vastaväite tai se kuuluisa "me nyt lähdemme siitä, että...".

Pyydän kaikkia ylhäällä olevia ja ylhäältä katsovia jalkautumaan enemmän. Katsoin aamulla messusuitsutuksia. Perään luin uutisen, jossa vantaalaiskoulu itkee resurssien perään. Puhti loppuu ja koulussa puhutaan yli viittäkymmentä äidinkieltä.

Katsotaan silmän tasalta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Käsittelet hienosti heimon rituaaleja! Heimoja riittää...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset