Väinö Kuukka Maailman menoa liikkuvalla alustalla

Nuorten digitaalipelaamisen ongelmallisuus puhuttaa

Tunsin naisen, jonka poika masentui ja vajosi väkivaltapeleihin. Ruutuaika nousi 10-12 tuntiin, arkipäivinä. Koulunkäynti sakkasi. Yksinhuoltajalla ei ollut henkistä voimaa rajoittaa. Kun nainen alkoi seurustella, ja perheeseen muutti konservatiiviset metodit omaava mies, muutosta taistelun kautta alkoi tapahtua. Kun aikamäärä täyttyi, annettiin käsky lopettaa pelaaminen. Joustoa oli, jos kesken oleva peli oli päättymässä. Sitten lähti koneesta piuha.

12-vuotias poika oli jo aiemmin potkinut ovet hajalle, jos peli oli ”lagannut” eli mennyt jumiin. Kerran kone takavarikoitiin viikoksi rangaistukseksi. Hän piiloutui kirjastoon ennen sulkemisaikaa ja alkoi pelata lukitussa kirjastossa virkailijoiden lähdettyä. Sieltä vartija löysi hänet pelaamasta.

Pojalle kävi hyvin. Isäpuolen ankaruus ja vaativuus ei vielä tilannetta selvittänyt,  mutta laittoi sakan liikkeelle. Sitten asiaan yhdistettiin psykologin interventio.

Jari Sinkkonen avasi julkisuudessa keskustelun pelihäiriöisistä (tai peliriippuvaisista). Lapset saavat raivareita, kun heidän pelaamistaan rajoitetaan. Sinkkonen vertasi heitä juoppoihin, joilta yritetään ottaa pullo pois. Sinkkonen vetoaa vanhemmuuteen; hän perää kansanliikettä pelaamisen rajoittamiseksi.

Myös Ville ”Darude” Virtanen oli huolissaan.

Tänään Helsingin Sanomissa suomalaiset pelikasvattajat arvostelevat Sinkkosen kannanottoja peliriippuvuudesta. Heiltä pyydettiin konkreettisia neuvoja, miten kannattaa toimia, kun lapset hinkuvat pelaamaan.

Tutkijoiden mielestä kaikki menee hyvin, kun sääntöjä noudatetaan. He antavat niksejä.  Kätevä niksi vanhemmille: älä anna alaikäisen pelata K-18-pelejä. Liikkukaa, syökää ja nukkukaa!

Yhteinen maasto Sinkkosen kanssa löytyy siinä, että molemmat varmasti pitävät tärkeänä sitä, että on monta asiaa elämässä, joiden tulee kulkea pelaamisen edellä. Jos koulunkäynti ja lepo kärsivät, kyseessä on ongelma.

Väitöskirjaa aiheesta tekevä Mikko Meriläinen kertoo, että kiukuttelevathan lapset väärästä jälkiruoastakin. Hän siirtää muitta mutkitta sen, että puukengät lentävät ovien läpi tai seinät hajoavat, vähäpätöiseen kategoriaan. Hän puhuu ongelmaisista kuin harvinaisesta ilmiöstä: ”Projektissa kohtasin myös nuoria, joilla oli ongelmia pelaamisen kanssa. Silloin puhutaan jo tilanteesta, jossa laiminlyödään velvollisuuksia, yöunet jäävät lyhyiksi ja elinpiiri kapenee.”

Tekstintutkimuksen keinoin on helppo huomata, että keskusteluun haetaan asenne, joka myöntää satunnaisen häiriön, mutta ei addiktiota. Meriläinen korostaa, että ei edes puhuta peliriippuvaisuudesta. Pelitutkijat eivät siis puhu. Heille kyse voi olla "ongelmaisesta pelaamisesta". Tieteen paradigmassa haetaan käsitteitä vaihtamalla eufemistisuutta mutta tällekin on peruste ainakin niin kauan kuin lääketieteellinen määritelmä on kiistanalainen.

Tilanne muistuttaa Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen alan kannustustutkimuksia, kun digitaalisuuden edut kouluissa olivat miltei tilaustöitä.

Epäilen Sinkkosen kohdanneen paljon oikeita addikteja siiinä missä Meriläinen on kohdannut paljon tavallisia nuoria, joiden elämä sujuu. Riippuvuutta kuitenkin on. On järjetöntä kieltää se. Syvimmältään taustalla on masennus, mutta liikapelaamisen mekaniikka voi syntyä myös ihan vain pelatessa. Se on koukuttavaa kenelle tahansa. Lisäksi vanhemmuus ei tänään ole sellaista, että säännöt tekisivät utopian.

Vanhempien ”kansanliike” on hyvä ajatus, koska pelaaminen tapahtuu online, verkossa yhdessä virtuaalimaailmassa olevien kavereiden kanssa. He voivat olla omia oikeita kavereita tai sitten siellä on se valtameren takana asuva ”kaveri”, jonka paras aika pelata olisi silloin, kun kello on Suomessa kaksi yöllä. Jos lapsi tuntee muut pelaajat, vanhemmat voivat tehdä yhteistyötä. Yleensä nuori sanoo vanhempansa murtaakseen, että ”kun kaikki muutkin”. Ennen sanottiin, että kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Modernissa maailmassa tähän kannattaa pyrkiä.

Tutkijan lähtökohta on, että vanhemmat ovat vastuullisia. Yksinhuoltajilla ei kuitenkaan aina ole voimaa. On helpompaa istua sohvassa ja syödä. Lapsi elää omaa elämäänsä, suljetun oven takana. Arkena homma alkaa kolmelta koulun päättyessä ja jatkuu yöllä kahteen. Päihdeperheissä on helpompaa vajota ruudun uumeniin ja unohtaa kaikki. Keskiluokkaisisssa perheissä vanhemmilla voi olla kiire, mutta välineet huipputasoa.

Koulussa näkyy hermostuneisuus, impulsiivisuus, valvominen. Lukeminen kiinnostaa kaikkein vähiten.

Liki kuka tahansa hallitsee vielä kymmenvuotiaan, jos omat asiat ovat kunnossa, mutta jo esimurrosikäinen voi olla kova vastus, kun pelaaminen himottaa. Kasvatus on kamppailulaji.

Otan Sinkkosen hyvin vakavasti, ja toivoisin pelitutkijankin ottavan. Tieteen tehtävä on toki olla ”raikas” ja vanhempien ”syyllistäminen” on kiellettyä. Totta on se, että syyt ovat syvällä. Riippuvuuden olemassaoloa ei kuitenkaan kannata lähteä kieltämään ”keskustelun” nimessä. Jos sanotaan, että vain muutamalla prosentilla on ongelma, johon tarvitaan ulkopuolista apua, voin kertoa, että niin sanottu suurkulutusongelma (joka haittaa ainakin koulunkäyntiä) on merkittävästi laajempi. Voimme puhua kymmenistä prosenteista.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän PetriPirskanen kuva
Petri Pirskanen

Tärkeä pointti "Tunsin naisen, jonka poika masentui ja vajosi väkivaltapeleihin." Siis hän ensin masentui sitten alkoi pelamaan, ei toisinpäin.

Mutta joo, pelit voivat olla ongelma joillekin. Toisille ei.. Erittäin ikävä ongelma sinänsä, tosin ne joille se on ongelma. Niin onko se pelaaminen ongelma, vai onko se pelaaminen lääke ulkomaailman ongelmalle? Tiedän itse monia jotka "pakenevat" sinne pelimaailmaan arkielämää.

Ei minuakaan lapsena kiinnosta lukeminen,ala-asteen aikana luin yhden kirjan joka oli pakko lukea koulussa.. Ja tosiaan meillä ei edes ollut silloin tietokonetta tai muuta.. Kännykstä ei ollut tietoakaan..

En halua vähätellä pelaamisen ongelmaa, mutta siihen on vain niin helppo vedota jos joku lapsi pelaa vähän liikaa tai on muita ongelmia.. Joten itse tahdon varosti lähteä syyttelemään pelejä/Netin ihmeellistä maailmaa..

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka

Pitää paikkansa. Minä vajosin kirjoihin, koska siloin ei ollut pelejä. Niin yksinkertaista se on.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset