Väinö Kuukka Maailman menoa liikkuvalla alustalla

Menestykseen vaikuttaa eniten pätevyyden illuusio

 

Vanhemmilla on usein suuri huoli lastensa koulunkäynnistä tai urheilumenestyksestä. Voin lohduttaa heitä: psykologiset tutkimukset osoittavat, että edes nuorten aikuisten tulevaa menestystä ei kattavasti voi ennustaa, puhumattakaan pikkulapsista. Pelkästään laudaturylioppilaat eivät täytä liike-elämän, sairaaloiden, yliopistojen ja valtiollisten elinten johtopaikkoja. Sattuma ja onni merkitsevät viime kädessä enemmän. Tulee erilaisia valintatilanteita, ja valinnat ovat usein vääriä. Syy on aika absurdi: valinnat pyritään tekemään rationaalisin perustein, mutta tutkimusten mukaan yhtä hyvin voisi heittää noppaa, ellei tarkkailua voi järjestää jo kyseisessä tehtävässä toimiessa. Tunnin, parin observointi ei riitä.

Pyrky ja sitko ovat vain yksi pieni osa menestyksen palettia, oikea-aikainen työntö taas jopa merkittävä. Erilaiset valintatilanteet ja karsinnat antavat joko työnnön tai sitten torjunnan. Valintatilanteissa arvottamiseen taas vaikuttaa pätevyyden illuusio.

Sama koskee johtamistaidon määrittelyä työelämässä. Johtajaan suunnatut odotukset luovat valitsijan silmiin pätevyyden illuusion valintatilanteessa. Tähän odotukseen voi vastata esiintymällä. Valitsija ei välttämättä luota näyttöön, vaan silmiinsä. Mutta joskus silmät pitää sulkea, jotta näkee.

 

Daniel Kahnemanin kokemukset

 

Kun tuleva psykologian professori ja vuonna 2002 taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut Daniel Kahneman suoritti asevelvollisuuttaan Israelin armeijassa, hänestä leivottiin jalkaväen upseeri ja hänet määrättiin sitten IDF:n psykologiselle osastolle. Yksi hänen tehtävistään oli valita kandidaatteja upseerikoulutukseen. Metodit oli kehitetty brittiarmeijassa. Itsekin tunnistan kyseiset testit, vaikka olen syntynyt sen jälkeen, kun Kahneman työskenteli armeijassa.

Monitoroinnissa tarkkailtiin perinteisiä asioita. Kuka yritti johtaa, mutta tuli torjutuksi, ketkä yrittivät työskennellä yhdessä yhteisen tavoitteen eteen jne. Kokelaat jaoteltiin ryhmäläisinä itsepäisiin ja ylimielisiin, kärsivällisiin ja kuumaverisiin, itsepintaisiin ja luovuttajiin. Huomattiin, miten jotkut laiskistuivat, kun heidän ideansa ei ottanut tulta ryhmässä. Uskottiin, että paineen alla "todelliset luonteet" tulivat esiin.

Koko homma muistutti etäisesti ohjelmaformaattia Diili.

Tarkkailuryhmä käytti jonkin aikaa keskustellen jokaisesta. Jotkut ehkä näyttivät vahvoilta johtajilta, kun taas toiset ylimielisiltä typeryksiltä, jotkut taas keskinkertaisilta mutta eivät toivottomilta. Pieni osa vaikutti niin heikoilta, että heidät raakattiin pois upseerikoulutuksesta.

Kahnemanin työryhmä luotti silmiinsä ja mielikuviinsa. "Tuo on keskinkertainen, mutta suoriutuu." "Tuo ei koskaan selviydy siitä." "Hänestä tulee tähti."

Kuukausien päästä upseerikoulusta alkoi tulla palautetta. Kouluttajat kertoivat, mitä oikeissa operaatioissa näkyi. Kahnemanin työryhmä järkyttyi. Heidän ennustuksensa osoittautui merkityksettömäksi. Se oli parempi kuin sokea arvaus, mutta vain hiukan.

Hetken Kahnemanin työryhmä tunsi epävarmuutta, mutta ei kauaa. Uusi ryhmä kandidaatteja saapui. Valintaryhmä alkoi tehdä täsmälleen samoja havaintoja, samoin perustein. Vaikka he tiesivät, miten pieleen aikaisempi prognoosi oli mennyt ja että heidän olisi pitänyt hillitä ja muuttaa arviointiperusteita, he eivät tehneet sitä, vaan valitsivat samoin perustein kuin edelliselläkin kerralla.

Kahneman tajusi astuneensa toisen kerran samaan naulaan ja keksi termin pätevyyden illuusio, the illusion of validity. Kyse on kognitiivisesta harhasta.

 

Pienten lasten parissa

 

Koulutyössä voi todeta saman. On hankalaa sanoa vanhemmille, ettei tässä mitään hätää ole, jos he ovat sitä mieltä, että lapsi on pudonnut osaamiskamppailusta saatuaan seiskan matematiikasta kymmenvuotiaana. Ensimmäiset kymmenvuotiaat olivat edessäni 30 vuotta sitten. Kun otan ryhmäkuvan vuodelta 1987 käteeni ja tutkin, miten he ovat sijoittuneet 40-vuotiaina, voin vain todeta, että Daniel Kahneman on Nobelinsa ansainnut.

Jos jotain pitäisi pitemmän päälle ennustaa, tarkkailisin ennemminkin luovuutta ja rohkeutta. Monet erittäin hyvin pärjänneet eivät välttämättä aina jaksaneet "keskittyä ja kuunnella". Kouluun sitoutumisesta puhumattakaan. Monet kulttuurialalla luovuuttaan ja harrastuneisuuttaan hyödyntäneet pääsivät pitkälle ilman akateemista loppututkintoa.

Koulumenestyksellä ja vanhempien sosioekonomisella asemalla on korrelaatio. Mutta sekään ei ennusta elämää sinänsä. Elämä ei ole pedagoginen kysymys.

 

Uudet ratkaisut vaikeuttavat rauhallista kehitystä 


Presidentti Sauli Niinistö ei ollut järin hyvä koulussa. Pekka Haavisto jätti yliopiston yhteen johdantokurssiin: "Mulle se oli kuolemaa, älyllinen elämä puuttui." Hänen johdantokurssillaan oli pelkkiä stalinisteja, joita Pekka inhosi. Pekan elämä vei koijärveläisten pariin, ja on hänestä kuultu sittemmin.

Kuuluisa asianajaja Matti Wuori oli yliopiston kirjoilla yli 12 vuotta. "Kymmenen vuoden ajan kävin kerran aktuaarissa ja kerran pisoaarissa", hän sanoi. Suomen korkeakoulutaustaa vaativien ammattialojen kärkinimistä monet ovat vastaavia myöhäisheränneitä, joille ei kukaan lyönyt umpiperää eteen. Nykyinen tehotalous on ajanut päätöksiin, joilla opiskelijamassa joko saadaan ulos tietyssä ajassa tai sitten opinnot jäävät. Väitän, että isänmaalle tulee nettotappio tällä politiikalla.

Onhan meillä myös esimerkkejä tehokkaista ja lahjakkaista, poikkeuksellisen nopeasti valmistuneista tähtiopiskelijoista. Pekka Himanen on yksi tällainen - samoin monet yliopiston vakituiset työntekijät.

Otetaan rennosti. Ja kun meiltä joskus kysytään menestyksemme salaisuutta, meidän on kuitenkin helpompi sanoa: "Kaikki tuli pelkällä kovalla työllä." Niin muutkin tekevät. On romanttisempaa ajatella niin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Juha Hämäläinen

Tämä oli hieno kirjoitus. Siihen selkeä syykin. Kirjoittajalla on pitkä oma kokemus aiheesta. Se onkin parempi pohja kirjoittaa kuin vain vahva mielipide tai luulo.

Haluan vahvistaa Kuikan päätelmiä. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi luokalta, joka oli tuona vuonna kuulemma maan paras. Luokkatovereista on tullut ihan tavallisia pikkuporvareita pääosin. Insinöörejä, lääkäreitä, eri alojen maistereita ja pari yrittäjää, virkamiestä ja tutkijaa sekä yksi säveltäjä sekä pankkiiri. Ei mitään tavatonta kenestäkään, vaikka luokalta tuli iso nippu kuuden ällän ylioppilasta ja loput viiden tai neljän.

Suurmiehiä ei syntynyt eikä ökyrikkaita porukan nyt siirtyessä eläkkeelle.

Älkää nuoret menettäkö toivoanne, vaikka ette olisi huippuoppilaita tai edes heitä lähelläkään. Parhaiten vaurastunut tuttuni lopetti koulun 16v iässä, parhaita tuntemiani globaalin firman myyntijohtajia oli vain ylioppilas ja älykkäin tuntemani henkilö on ollut rakennushommissa montun pohjalla lapion varressa. Mensan testin älykkäin Suomessa vuosituhannen vaihteessa oli pitkään portsarina. Tosin kävi sitten lukemassa itsensä insinööriksi. Hänet sitten tulin palkanneeksi puhelun aikana ilman tapaamistakaan. Ystäväni sisar oli alisuorittaja 30v ikään. Myi valaisimia kälyisessä hesalaisessa liikkeessä kunnes kyllästyi. Oli vuosien päästä oikeustieteen professori Helsingin yliopistossa. Näitä esimerkkejä riittää.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

Meidän äiti oli käynyt ruotsinkielisen keskikoulun Helsingissä 1930- luvulla. Hänellä oli tapana käydä luokkakokouksissa. Hänen yleinen huomionsa oli, että koulussa huonosti menestyneet olivat elämässä menestyneet hyvin ja päinvastoin.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Tuosta jutustahan ei puutu enää muuta kuin että pätevyyden illuusion lisäksi osattaisiin kyseenalaistaa menestyksen illuusio.

Jokaisen pitäisi lukea hitaasti, hartaasti ja ymmärrykselleen syvältä tilaa antaen Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria, jossa käydään läpi noin 1300 pysyviä jälkiä eurooppalaiseen ajatushistoriaan jättäneen neron elämänkerrat. Se hinta, jonka todelliset edelläkävijät joutuvat "menestyksestään" maksamaan on poikkeuksetta aika hirvittävä.

Kun tällaisista asioista puhutaan, pitäisi aina tehdä ero menestymisen ja menestymisen välillä. On yhtäältä menestymistä jo valmiiksi kalkituilla kilparadoilla, ja toisaalta on niitä jotka uraavat tulevaisuuden kilparatoja.

Olen viime aikoina sattumoisin kirjoitellut paljon koulusta -- julkaisin jopa esseekokoelman joka on kirjoitettu koulutiedon eli sanakirjan muotoon -- ja aina näitä tällaisia pohdiskeluja lukiessani minut valtaa ahdistus siitä miten kertakaikkisen huonosti kouluissa nykyään menee.

Siellä tuntuu murenevan kaikki: niin tiedon muoto kuin tärkeät sisällötkin. Puhumattakaan sitten esimerkiksi monikulttuurisuuden mukanaan tuomasta moraalianomiasta, joka toki hajottaa myös eurooppalaiset yhteiskunnat koulujen ympäriltä.

Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Mielenkiintoinen kirjoitus, jossa minulle uutta asiaa, kiitos.

Itse olen lukenut aika paljon johtajuuden murroksesta ja vaatimuksista tulevaisuudessa ja näen kuvaamassasi pätevyyden illuusiossa tiettyjä uhkakuvia. Nykyään Suomessa lukemattomat headhuntterit hakevat samalla kaavalla johtajia, jotka usein ovat siitä muotista, josta vaikkapa Alexander Stubb on tehty. Yhtäkkiä lukuisat johtajat juoksevat maratooneja ja luonteen pitää olla erityisen extrovertti - nämä ovat sitten meriittejä ja osoituksia johtajuudesta. Toki vaikkapa urheilu auttaa paineensiedossa ja kestävyydessä sekä lieventää stressiä, mutta silti kyseessä on aika pienet asiat itse johtamisessa. Stubbin oikeastaan otin esimerkiksi, koska hän tavallaan veti asiat jo överiksi aiheuttaen vastareaktion menettäen valtansa.

Usein tähän liittyy vielä se, että näytellään pätevää ja johtajuutta, jota ei sisäsyntyisesti ole. Usein tällaiset henkilöt keskittyvät siihen, että omille esimiehilleen kaikki näyttää hyvältä ja he tehokkaalta. Se tiimi unohtuu ja kysymys on omista saavutuksista - oman tiimin selkäänpuukotus epäonnistumisista on tavallista. Olen nähnyt useita tilanteita matkan varrella, jolloin illuusio hyvin toimivasta tiimistä ja johtajasta tulee nopeasti ryminällä alas, kun johtaja paljastuu epäkompetentiksi ja on onnistunut romuttamaan koko tiimin hengen ja tuloksen. Itse olen tehnyt töitä vain ns asiantuntijaorganisaatioissa ja nähnyt kuinka samat henkilöt pystyvät aivan erilaisiin saavutuksiin riippuen johtajuudesta.

Kenties nuo pitkään opiskelleet ja jopa keskeyttäneet ovat terveellä tavalla harhailleet löytäen sitten lopulta oman intohimonsa ja jollain tapaa kutsumuksensa. Aika moni menee helposti siihen suuntaan opinnoissa, missä on hyvä eikä välttämättä koe siihen kuitenkaan merkittävää innostusta. Tämä on mielestäni tie lähinnä keskinkertaisuuteen.

Oikeastaan yksi parhaita asioita mitä nuorelle voi tarjota on auttaa löytämään se kiinnostuksen ja intohimon kohde, jonka vuoksi hän haluaa ponnistella ja tehdä työtä. Parista tuntemastani nuoresta olen huolissani heidän menestyessään opinnoissa hyvin, mutta samalla tuntematta kovin aitoa kiinnostusta asiaan. Toisaalta kovin vaikealta tuntuu auttaa asiassa, joskus se vaan ottaa aikansa.

Toimituksen poiminnat