Väinö Kuukka Maailman menoa liikkuvalla alustalla

Veteraanin viimeinen iltahuuto

Aamulla kuulin, että kansallisen veteraanipäivän juhla pidetään mahdollisesti viimeistä kertaa. Kunniavieraat ovat jo kovin huonossa kunnossa. Veteraanipäivä sinänsä säilyy liputuspäivänä.

Kilpisjärvellä oli maailmansotamme viimeinen laukaustenvaihto 25.4.1945. Suomalainen ja saksalainen partio kohtasivat toisensa. Kaksi päivää myöhemmin (27.4.) todettiin saksalaisten poistuneen Suomen maaperältä. Talvisota, jatkosota, Lapin sota. Kolme kovaa sotaa.

Suomen sodat olivat osa maailmanpaloa, ja talvisota oli yksi esinäytöksistä. Miehittäjien tielle jääneiden kohtalo kaikkialla oli kova. Saksalaisten ensilinjan joukojen takana kulkivat "poliisipataljoonat". Puna-armeija raiskasi myöhemmin kaksi miljoonaa saksalaista naista. Englantilaiset tuhosivat siviilikaupunkeja massapommituksilla. Puolan kärsimys oli hirveä.

Eurooppalaisista sotaan osallistuneista pääkaupungeista valtaamatta jäi vain kolme: Helsinki, Lontoo ja Moskova.

 

Suomi ei taistellut itsenäisyydestään, vaan elämästään

 

Sota on suuri onnettomuus, ja erityisen suuri onnettomuus se on pienelle maalle. Eduard Radzinski sanoi 1990-luvulla, että Suomi ei taistellut itsenäisyydestään vaan elämästään. Hän oli toinen tutkijoista, joka sai vapaasti tutustua Stalinin arkistoon ja väitti löytäneensä todisteet siitä, että Stalinilla oli suunnitelmat siirtää koko Suomen kansa pois asuinsijoiltaan ja tuhota. Molotov sanoikin: "Virolaiset pääsevät Siperiaan junalla. Suomalaiset menevät sinne kävellen."

Mutta se paras koskaan tätä maata kävellyt miespolvi sulki hyökkääjältä tien. Osoittaen valtavaa itsehillintää se kykeni kääntämään aseet myös entistä aseveljeä vastaan, kun maan etu ja ankaran rauhansopimuksen toteuttaminen niin vaati. Se oli koko kansan yhteinen ponnistus. Suomen naiset joutuivat kantamaan suuren osan yhteiskunnan toiminnoista tehtaissa ja maataloudessa asekuntoisten miesten ollessa sotatyössä. Meillä on aina ollut vahvoja naisia. Lotat saavat ansaittua huomiota, mutta koko kansa sen teki.

 

Veteraanimuistoja

 

1990-luvun puolivälin maissa alkoi televisioon ilmestyä leppoisia vanhoja ukkoja antamaan veteraaneille kasvot. En tunnistanut siitä omaa kokemustani veteraaneista. 

Kun menin kansakouluun, kesän 1944 torjuntataistelun kokeneet parikymppiset olivat 45-46-vuotiaita äreitä äijiä. Useamman sotavuoden läpikäyneet sitten siitä eteenpäin. Sodasta ei puhuttu mitään, ja Reporadiossa soi partisaanivalssi. Joillakin olivat menneet hermot kokonaan, joten radio saattoi lentää ikkunan läpi mäkeen, etenkin jos tuli ei piisissä syttynyt ensi yrittämällä tai jotain muuta rankkaa. Kun keski-ikäisen sotaveteraanin kanssa kymmenvuotias poika lähti soutamaan verkkoja, sieltä kuului, että vedänyperkele ja älänysaatana. Viinaa moni heistä ei kestänyt yhtään, ja aseet kannatti piilottaa hyvin huolellisesti, ettei isäntä ala nähdä vihulaisia joka puolella. Monet kulkivat vielä pitkän aikaa sodan jälkeen asetakissaan. Hyvinkäällä taas sodan jälkeen oli "pelimetsässä" tuhat äijää pelaamassa korttia, koska he eivät osanneet siirtyä sisätiloihin elämään. 

Sota ei kaikkien kohdalla allekirjoittanut mitään rauhansopimusta, vaan jatkoi viimeiseen mieheen.

Miesopettajissa oli entisiä sotilaita. Oli kolmisormi-Hugo ja kylä-Pave ja mitä niitä oli. Mahtavia tyyppejä mutta ei kannattanut suututtaa.

Naapurissa oli kirvesmies, kommunisti. Hän oli aina yrmeä, luki Kansan Uutisia ja murahteli. Paitsi kerran, kun hän sai meillä votkalasin ollessaan käymässä jollain asialla. Olin silloin lomalla Panssariprikaatista, laiha upseerioppilasnappula. Ukon silmät nauroivat viirussa. "Minäkin ensi kerran näin sellaisen höökivaunun siellä Summassa. Oli se kauhea peli, kun ryskysi sieltä lepikosta." 

Korpilammella tapasin veteraanin, joka taas kertoi sodan koko kuvan yhden yksilön kohdalla. Hän oli vielä 1960-luvun alkupuolella käynyt katsomassa taistelutoveriaan, joka oli sokea, jolla ei ollut kumpaakaan kättä eikä kumpaakaan jalkaa ja joka kitui vielä 20 vuotta sodan jälkeen parantumattomana mielisairaalassa, sänkyyn loppuiäkseen tuomittuna. Onneksi elämä päättyi sitten.

Hirveä hinta. Sen lisäksi lähes satatuhatta kaatunutta puolen miljoonan miehen armeijasta ja haavoittuneet, invalidisoituneet päälle.

Mutta kansa sai elämän.

Monille se merkitsee vain sitä, että saa puhua suomea eikä tarvitse pelata vanhaa flipperiä kopeekoilla. Tai että voi olla kansainvälinen tai mitä hyvänsä. Jokainen "Joni" voi olla päivän armeijassa "kun ei huvita" tai olla menemättä työhön "koska ei halua tehdä mitään". Niin hyvä maa tästä on tullut, ehkä vähän liiankin hyvä. Yhteiskunta hoitaa. Yhteiskunnan vika se ja tämä. Ymmärrän kaikkia mielensäpahoittajia, kun he tätä porukkaa katsovat menneeseen verraten.

Jokaisen kykenevän pitää ottaa asenne, että valitukset on nyt valitettu ja ottaa vuoteensa ja kävellä. Samalla vapautuu kaikki voima tukemaan oikeasti heikkoa, sillä kaveria ei jätetä. Silloin ja vain silloin tämä maa nousee siitä henkisestä liemestä, missä se nyt makaa.

Aiheeseen. Minusta veteraanijuhlan voisi järjestää niin kauan kuin yksikin on hengissä ja valmis juhlaan tulemaan. Mutta eivät he sitä tarvitse. Ei heille annettu aikanaan paljon muutakaan. Yksi oikea intellektuellien polvi taisi sanoa, että "mitäs menitte". Oma syy, jos puuttuu käsi tai jalka. Mutta veteraaneja herjaavat tekivät sen vain nuollakseen itänaapuria.

Sotilaan palkka oli vain monttu tuntemattomassa paikassa ja valmius tuskaan ja kuolemaan. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäväinsä edestä. Ei kunniaa heiltä voi mitenkään viedä joku kurapöksy, eikä mikään juhla tuo mitään lisäarvoa lahjaan isänmaalle ja tuleville sukupolville.

Tuossa vielä jokunen seisoo, mutta tuskin moni heistäkään enää. Nauha on vanha.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

"Minusta veteraanijuhlan voisi järjestää niin kauan kuin yksikin on hengissä ja valmis juhlaan tulemaan."

Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta pian olisi varmaan parempi kutsua heidät kaikki mieluummin kunniavieraiksi presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin. Veteraanijuhlan tunnelma muuttuu aika alakuloiseksi siinä vaiheessa, kun osallistujia on enää muutama.

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka

Näinhän se on. Presidentti Niinistö on kyllä osoittanut paljon huomiota veteraaneille, olen pannut merkille.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Jostain syystä Suomessa ei ole sotaveteraaneista pidetty hyvää huolta toisin kuin esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Niin tai näin, nuorempi polvi vetää johtopäätökset siitä mitä näkee omassa yhteiskunnassaan. Ja ne johtopäätökset voivat sitten kosketella vaikkapa sitä, että kannattaako ylipäätään rintamalle lähteä, jos kutsu tulee.

Minä en ihmettelisi ollenkaan, jos Suomessa nuorten maanpuolustusinto olisi laimeahkoa. En tiedä, onko vai ei. Ehkä nuoret pelaavat mieluummin flipperiä kuin harjoittelevat sodankäyntiä nyt kun flipperiä voi pelata euroilla eikä kopeekoilla...

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka

Niin, ainakin mojovasti killuttimia on Pohjois-Korean veteraanien rintapielissä.

En minäkään tiedä nuorten maanpuolustusinnosta. Kai se yleensä Suomessa on aika korkeaksi mitattu. Varusmiesten viihtyvyys on ainakin kuulemma parantunut, ja palvelusmotivaatio on karvan verran maanpuolustustahdon alapuolella. Niin se motivaatio kyllä oli minun aikananikin ja mahdollisesti sen aikaisella alokasmeiningillä enemmän kuin karvan.

Asevelvollisuudessa on se hyvä puoli, että se on ainakin kansanarmeija, jota ammattiarmeija ei koskaan ole. Ammattiarmeija on vallanpitäjien nyrkki. Voi myös olla hyvä, että väkeen saadaan suurin piirtein koko otanta eikä vain asehulluja.

Aika pitkälle taitavat veteraanit olla samaa mieltä.

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

Nuorten korkea maanpuolustusinto johtunee ainakin osittain siitä, että vasta vanhempana huomaa, kuinka vähällä järjellä maata johdetaan.

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka Vastaus kommenttiin #7

Koko maailmaa hallitaan todella vähällä järjellä siihen nähden, miten paljon se pitää sisällään. Ehkä nuori vaistoaa alitajuisesti, että ainoa tapa selviytyä siinä hulluudessa on näyttää, mitä vapaa mies voi tehdä. Taistella loppuun asti.

Vanha on usein arka ja väsynyt. Jospa laittaisi pään hiekkaan ja kaikki menisi ohi? Ehkä hänestä ei ole kuin tekemään leivästä sontaa?

Niin no, tämä nyt oli tällainen pika-ajatus.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Vaikuttava kirjoitus sinulta.

Jatkan vielä, että nuo veteraanit tekivät työtä vuorotta tehtaissa, maksoivat ne sotakorvaukset. Rakensivat koteja perheilleen umpikorpeen. Raivasivat peltoja.
Isäni kaivoi ojat jänkkään ja sai timotein kasvamaan karvakortteen sijaan.
He ruokkivat meidät sota-ajan lapset sekä ne sodan jälkeiset suuret ikäluokat.
He muuttivat yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi.
Ottivat kiihkottomasti vastaan tuon "kylmän kauden" veteraaneja kohtaan.
He tekivät diplomatiaa naapurin suuntaan. He tiesivät mitä pullistelusta voisi seurata.

Olin mukana eilen tuossa viimeisessä suurjuhlassa.
Siellä oli "kourallinen" virkeitä veteraaneja. Paljon meitä veteraanien lapsia jo vanhuksia mekin.
Eipä juuri veteraanien lapsenlapsia tuota nykypäivän vaikuttaja ikäpolvea. Ainoastaan heitä edustivat nuo juhlapuheiden pitäjät.

Eipä olisi ollut pahitteeksi, että juuri he olisivat tulleet mukaan, sillä nykyvaikuttajien, meidän lasten joukko on mielestäni sotaa pelkäämätöntä arveluttavan uhokasta. Historiaa ei saa unohtaa.

Meitä juhlassa palveli iloiset veteraanien lastenlastenlapset.
Juhlasta jäi hyvä mieli.
Olen ylpeä lahtelainen, tehtiin hyvä juhla.

Käyttäjän VinKuukka kuva
Väinö Kuukka

Vaikka en juhlass ollutkaan, viestimistä välittyi henki, että juhla oli onnistunut. Toivon, että aivan kaikki veteraanien kokemus ei painuisi unholaan tulevien sukupolvien aikana. Joissakin asioissa maailma ei muutu.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset